Oppimisympäristöjen kehittäminen: ideat eivät ole vielä konkretiaa!

Alati muuttuva oppiminen - oliko Sokrates väärässä? 

Oppimiskäsityksissä ja teorioissa sekä henkilökohtaisessa opetusfilosofiassamme on pitkälti kyse siitä, mikä käsitystemme mukaan on tietoa. Bates toteaakin, että empiirisen aineiston tukiessa useimpia oppimisteorioita, erot syntyvät uskomuksista ja arvoista. Ne ovat siten näkökulmavalintoja, jotka mahdollistavat erilaisten oppimisen puolien esiin nostamisen ja korostamisen. 

Korhonen erotteli luennolla oppimisteoriat kahteen luokkaan; niihin, jotka korostavat yksilön sisäistä oppimisprosessia ja niihin, jotka alleviivaavat ympäristön merkitystä oppimisessa. Näiden näkökulmien painotus on vaihdellut kasvatustieteiden historiassa ja tämä vaihtelu liittyy epäilemättä yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tämän päivän verkottuneessa maailmassa oppiminen on alettu nähdä yhteisöllisemmäksi toiminnaksi kuin aiemmin. Samalla käsitys tiedon laadusta on muuttunut.

Millaiseen muutospaineeseen tämä kehitys sitten asettaa koulun ja opettajat? Wegeriffin dialogisen oppimisen teoria nostaa esille mielenkiintoisia huomioita ihmiskunnan oppimisen historiasta ja pakottaa samalla arvioimaan kouluinstituution asemaa ja tulevaisuutta. Wegeriff kuvaa perinteistä, modernia kouluopetusta monologiseksi. Kouluinstituutio on soittanut soolo-osuutta tiedon orkesterissa, johon on nyt liittynyt lukuisia muita soittimia. Eikä soittimet suinkaan aina soita samaa säveltä. Tieto on  alkanut näyttää aiempaa suhteellisemmalta. Koska koulun merkitys on perustunut siihen, että se kykenee sivistämään tietämätöntä kansaa, on sen toiminta arvioitava uudelleen. Wegeriff väittää rohkeasti, että internet on koulua hajottava teknologia, koska monologisuus on sisäänrakennettuna sen perustuksiin. 

Koulu on instituutiona siten tuntemattoman edessä; takaisin ei ole paluuta, mutta tulevaisuuteen ei kukaan pysty näkemään. Uudistumisen tarve ei kuitenkaan saisi olla niin pakottavaa, että hyväksikin todetut käytännöt heitetään samalla menemään. Uusi tieto rakentuu aina vanhan päälle ja siksi myös perinteillä on merkitystä, kun pohditaan koulun tulevaisuutta. Tarvitaan perusteellista arviointia siitä, mikä tieto vanhentuu, mikä ei. Jos ajattelemme esimerkiksi lääketieteen huimaa kehitystä, voi pohtia olisiko se ollut mahdollista, jos koulutusjärjestelmämme olisi ollut erilainen. Tätä emme tietenkään voi tietää, mutta niin sanotun monologisen koulun tuloksena on syntynyt paljon yhteiskuntaa ja yksilön hyvinvointia parantavia innovaatioita. Väitänkin, että mitä enemmän on kyse luonnontieteiden alueelle keskittyvästä tiedosta, on koulun ja yliopiston merkitys tiedon rakentajana ja välittäjänä pysyvämpää laatua. Sen sijaan yhteiskunnallinen tieto, kuten historia, tulee jatkuvasti uudelleen arvioitavaksi yhteiskunnallisten muutosten paineessa. Jako on toki karkea, mutta kuvastaa sitä, kuinka yliopisto perimmäisen tiedon haltijana tulee peruskouluopetuksen muuttuessa myös samalla kyseenalaistetuksi. Eikä luonnontieteellinen tieto ole dialogisen tilan ulkopuolella, jos Wikipedian kaltaiset avoimet tiedonlähteet saavat samanlaisen aseman kuin tutkimuskirjallisuus. Tämä kuulostaa toki villiltä väitteeltä, mutta tulevaisuuden ennakointi on niin vaikeaa, ettei mitään voi julistaa mahdottomaksi.

Wegeriffin dialogisen oppimisen teoria maalaa eteemme mielenkiintoisen kuvan siitä tilasta, jossa tieto rakentuu. Tämä tila on internetaikana selvästi avoimempi kuin aiemmin. Tiedon rakentumisen kannalta hän nostaa keskeiseksi tekijäksi kommunikaation ja tiedon välittämisen keinot. Ennen kirjoitustaitoa tieto välittyi suullisesti. Tiedon välityksen tila oli aina dialoginen, vastavuoroinen. Kirjoitustaito muutti tätä, koska siihen tuli erilainen ajallinen jatkumo. Myös kasvotusten tapahtuva kohtaaminen ei ollut enää tiedon välityksen ehto. Kirjoitustaidolla on ollut merkittävä rooli yhteiskuntien rakentamisessa, mutta Wegeriff väittää, että perinteinen kirjallisuus on ollut koulun keino auktoriteettinsa varmistamiseen.  Nyt internetajalla meillä on kuitenkin mahdollisuus hyödyntää dialogisuuden periaatetta ennen näkemättömällä tavalla. Wegeriff näkee siten internetajan muutokset ennen kaikkea mahdollisuuksina parempaan tulevaisuuteen.

Lopuksi nostan esiin Wegeriffin valaisevan esimerkin Sokrateen luku- ja kirjoitustaitoon kohdistuneesta epäluulosta. Sokrates suhtautui suhteellisen skeptisesti kirjoitustaitoon. Hän pelkäsi, että  ihmisen muisti heikkenee ja kirjoittaminen kannustaa pinnallisuuteen. Hän oli myös huolissaan ihmisen moraalisesta kehityksestä kasvokkaisen kohtaamisen vähentyessä. On jotenkin sykähdyttävää, että olemme kuulleet näitä väitteitä puhuttaessa internetin ja sosiaaliseen median vaaroista. Tämän perusteella näyttää, että aika vähän on ihminen lopulta muuttunut kahdessatuhannessa vuodessa, luku- ja kirjotustaidosta huolimatta. Kuitenkin se, miten digitalisaatio tulee pitkällä aika välillä muuttamaan koulua ja yhteiskuntaa, on vielä arvailujen varassa. Opettajina ja kasvatuksen ja koulutuksen ammattilaisina meidän tulee silti aina arvioida muutoksia arvojemme kannalta, ilman pelolle antautumista. Pedagogisia ja kasvatuksellisia ratkaisuja tehdessämme joudumme edelleen pohtimaan, miten muutos auttaa tai estää paremman yhteiskunnan rakentumista.
 

Lähteet:
Bates, A.W. 2015. The nature of knowledge and the implications for teaching. Teaching in digital age.
Wengeriff, R. 2013. Dialogic: education for the internet age.

 Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/File:Meryl_Comic_Strip_001.jpg