Oppimisympäristöjen kehittäminen: ideat eivät ole vielä konkretiaa!
Mannisen ym. (2013) mukaan oppimisympäristö-käsite voidaan jakaa viiteen eri luokkaan; fyysinen, sosiaalinen, teknologinen, paikallinen sekä pedagogis-didaktinen. Näistä erilaisista oppimisympäristöihin liittyvistä ulottuvuuksista pedagogis-didaktinen näkökulma liittyy vahvasti kaikkiin muihin ulottuvuuksiin. Pedagogisesti perustellut ratkaisut oppimisen taustalla vaikuttavat niin fyysisiin tilaratkaisuihin, kuin myös esimerkiksi opetusteknologian sekä tieto-ja viestintätekniikan hyödyntämiseen kouluissa. Vuoden 2014 perusopetussuunnitelma asettaa oppimiselle sekä oppimistilanteille varsin monimuotoisia haasteita ja tavoitteita. Pedagogisessa mielessä oppimistilanteissa pitäisi näkyä toiminnallisuus, elämyksellisyys, ongelmanratkaisukeskeisyys, opettajan roolin muutos ohjaajan rooliin, inkluusio jne. Monia hienoja ideoita sekä ideaaleja, mutta käytännössä monissa tilanteissa haastavia toteuttaa. Jotta oppimistilanteissa pystyttäisiin vastaamaan parhaimman mukaan näihin pedagogisiin haasteisiin ja tavoitteisiin, täytyisi opettajille tarjota enemmän mahdollisuuksia ja perehdytystä muiden oppimisympäristöön liittyvien ulottuvuuksien muokkaamiseen ja jo valmiiden muutosten hyödyntämiseen. Esimerkiksi jo inkluusion toteutuminen itsessään vaatii opettajalta kykyä toteuttaa kolmiportaisen tuen mallia ja soveltaa oppismistilanteita tämän mallin mukaisesti. Tähän kun lisätään nykypäivän lasten lisääntynyt teknologian käyttö, monikulttuurisuuteen liittyvät seikat, ja vielä toiminnallisen oppimisen asettamat tavoitteet, ei olekaan mikään ihme, ettei yhden opettajan resurssit, saatikka sitten voimavarat tunnun riittävän. Millaisia käytännön ratkaisuja pitäisi sitten opettajille tarjota, jotta opettajan työssäjaksaminen ei kärsisi sekä pystyttäisiin vielä vastaamaan näihin opetussuunnitelman asettamiin pedagogisiin tavoitteisiin?
Mielestäni merkittävimmät muutokset liittyvät fyysisen sekä sosiaalisen oppimisympäristön muutoksiin. Fyysinen oppimisympäristö vielä sen perinteisimmässä merkityksessä merkitsee vielä monelle useimmiten luokkahuonetta, jossa oppitunnin kulku tapahtuu suurimmaksi osaksi pulpeteissa istuen. Toki on mahtavaa, että nykypäivänä avoimet oppimisympäristöt yhdistettyine luokkatiloineen ja sermeineen ovat lisääntyneet, mutta monissa kouluissa näihin törmää edelleen mielestäni aivan liian vähän. Lisäksi joissain luokissa on alettu hyödyntää erilaisia pöytäratkaisuja perinteisten pulpettien sijaan, ja eräissä luokissa tuolit ovat vaihtuneet "pomppupalloihin". LeaDo-oppimiskeskus toiminnallisine elementteineen tuo luokkaan kahvakuulia, nyrkkeilysäkkejä sekä hyppynaruja. Fyysisiä oppimisympäristöihin liittyviä ratkaisuja on siis tarjolla, mutta mielestäni niitä ei osata vielä hyödyntää tarpeeksi hyvin. Ja jos opettajia ei perehdytetä näihin uusiin innovatiivisempiin ratkaisuihin, eikä niiden yhteyksiä pedagogisiin valintoihin pystytä perustelemaan, saattaa monen näistä hyödyntäminen jäädä vain kaukaiseksi haaveeksi. Jos opettaja kokee muutoksen pikemminkin kuluttavana ja haastavana kuin omaa sekä oppilaiden työtä motivoivana, miksi sitä edes olisi tällöin innokas kokeilemaan? Opettajille kaivattaisiin siis mielestäni enemmän valmiita ratkaisuja sekä koulutusta siihen, miten fyysisiä oppimisympäristöihin liittyviä muutoksia sekä innovaatioita pystyttäisiin hyödyntämään.
Toinen ulottuvuus, joka liittyy sosiaaliseen oppimisympäristöjen muutokseen, on lisääntyvä yhteistyö kodin, koulun mutta myös kollegoiden välillä. Avoimiin oppimisympäristöihin liitetty yhteisopetus tarjoaa myös opettajille yhden vaihtoehdon keventää omaa työtaakkaansa sekä saada vertaistukea ja uusia ideoita omilta kollegoiltaan. Yhteisopettaminen vaatii kuitenkin itsessään sille sopivat fyysiset tilat, joten sitä ei sanan perimmäisessä merkityksessä pysty perinteisessä luokkahuoneessa toteuttamaan. Yhteisopettaminen tarjoaa kuitenkin myös oppilaille mallin onnistuneesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta sekä yhteistyöstä. Tästä yhteistyön mallista voi parhaimmassa tapauksessa rakentua koko luokan yhteinen toimintakulttuuri, joka taas vahvistaa vuorovaikutus- sekä sosiaalisia taitoja. Yhteisopettaminen on kuitenkin vielä suhteellisen tuore ilmiö monissa kouluissa, ja sekin vaatisi mielestäni enemmän perehdytystä sekä kannustusta opettajien keskuudessa. Tässäkin tilanteessa moni opettaja saattaa kokea tiiviin yhteistyön sekä hallinnollisesti yhteiset oppilaat toisen opettajan kanssa pikemmin raskaana ja haastavana, kuin antoisana. Perinteinen aatos opettajan autonomiasta elää vielä nykypäivänäkin mielestäni ihan liian tiukassa. Yhteistyötaitojen korostaminen pitäisi näkyä vielä selkeämmin jo luokanopettajankoulutuksen vaiheessa, jotta sitä osattaisiin hyödyntää itse opettajan työssäkin jatkossa paremmin.
Tiivistettynä ajattelen, että pedagogis-didaktinen oppimisympäristöjen ulottuvuus, sekä opetussuunnitelma haasteineen ja tavoitteineen ohjaa muiden oppimisympäristöihin liitettyjen ulottuvuuksien kehittämistä. Kuitenkin nämä kehittämiskohteet eivät pääse käytäntöön ja arkielämään asti, ellei kouluja ja opettajia perehdytetä niiden hyödyntämisestä paremmin. Opettajat yrittävät miettiä päänsä puhki, miten jokaisesta aineesta saisi toiminnallista, elämyksellistä, teknologiaa hyödyntävää jne. Tämä ajaa opettajan jaksamisen helposti kuilun partaalle, kun pyörää yritetään vuodesta toiseen keksiä uudestaan, vaikka valmiita apuvälineitäkin olisi tarjolla. Oikeanlaisen perehdytyksen sekä koulutuksen kautta uudet ideat saataisiin paremmin myös käytännön kontekstiin. Opettajilta tarvitaankin uskallusta hypätä välillä tuntemattomaan ja rohkeutta kokeilla uusia innovaatioita. Tarvitaan myös kyky hyväksyä se, ettei itse ole opettajana yhtään sen huonompi, vaikka ei itse yksin ja henkilökohtaisesti seisoisikaan joka ikisen uuden keksinnön takana.
Mielestäni merkittävimmät muutokset liittyvät fyysisen sekä sosiaalisen oppimisympäristön muutoksiin. Fyysinen oppimisympäristö vielä sen perinteisimmässä merkityksessä merkitsee vielä monelle useimmiten luokkahuonetta, jossa oppitunnin kulku tapahtuu suurimmaksi osaksi pulpeteissa istuen. Toki on mahtavaa, että nykypäivänä avoimet oppimisympäristöt yhdistettyine luokkatiloineen ja sermeineen ovat lisääntyneet, mutta monissa kouluissa näihin törmää edelleen mielestäni aivan liian vähän. Lisäksi joissain luokissa on alettu hyödyntää erilaisia pöytäratkaisuja perinteisten pulpettien sijaan, ja eräissä luokissa tuolit ovat vaihtuneet "pomppupalloihin". LeaDo-oppimiskeskus toiminnallisine elementteineen tuo luokkaan kahvakuulia, nyrkkeilysäkkejä sekä hyppynaruja. Fyysisiä oppimisympäristöihin liittyviä ratkaisuja on siis tarjolla, mutta mielestäni niitä ei osata vielä hyödyntää tarpeeksi hyvin. Ja jos opettajia ei perehdytetä näihin uusiin innovatiivisempiin ratkaisuihin, eikä niiden yhteyksiä pedagogisiin valintoihin pystytä perustelemaan, saattaa monen näistä hyödyntäminen jäädä vain kaukaiseksi haaveeksi. Jos opettaja kokee muutoksen pikemminkin kuluttavana ja haastavana kuin omaa sekä oppilaiden työtä motivoivana, miksi sitä edes olisi tällöin innokas kokeilemaan? Opettajille kaivattaisiin siis mielestäni enemmän valmiita ratkaisuja sekä koulutusta siihen, miten fyysisiä oppimisympäristöihin liittyviä muutoksia sekä innovaatioita pystyttäisiin hyödyntämään.
Toinen ulottuvuus, joka liittyy sosiaaliseen oppimisympäristöjen muutokseen, on lisääntyvä yhteistyö kodin, koulun mutta myös kollegoiden välillä. Avoimiin oppimisympäristöihin liitetty yhteisopetus tarjoaa myös opettajille yhden vaihtoehdon keventää omaa työtaakkaansa sekä saada vertaistukea ja uusia ideoita omilta kollegoiltaan. Yhteisopettaminen vaatii kuitenkin itsessään sille sopivat fyysiset tilat, joten sitä ei sanan perimmäisessä merkityksessä pysty perinteisessä luokkahuoneessa toteuttamaan. Yhteisopettaminen tarjoaa kuitenkin myös oppilaille mallin onnistuneesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta sekä yhteistyöstä. Tästä yhteistyön mallista voi parhaimmassa tapauksessa rakentua koko luokan yhteinen toimintakulttuuri, joka taas vahvistaa vuorovaikutus- sekä sosiaalisia taitoja. Yhteisopettaminen on kuitenkin vielä suhteellisen tuore ilmiö monissa kouluissa, ja sekin vaatisi mielestäni enemmän perehdytystä sekä kannustusta opettajien keskuudessa. Tässäkin tilanteessa moni opettaja saattaa kokea tiiviin yhteistyön sekä hallinnollisesti yhteiset oppilaat toisen opettajan kanssa pikemmin raskaana ja haastavana, kuin antoisana. Perinteinen aatos opettajan autonomiasta elää vielä nykypäivänäkin mielestäni ihan liian tiukassa. Yhteistyötaitojen korostaminen pitäisi näkyä vielä selkeämmin jo luokanopettajankoulutuksen vaiheessa, jotta sitä osattaisiin hyödyntää itse opettajan työssäkin jatkossa paremmin.
Tiivistettynä ajattelen, että pedagogis-didaktinen oppimisympäristöjen ulottuvuus, sekä opetussuunnitelma haasteineen ja tavoitteineen ohjaa muiden oppimisympäristöihin liitettyjen ulottuvuuksien kehittämistä. Kuitenkin nämä kehittämiskohteet eivät pääse käytäntöön ja arkielämään asti, ellei kouluja ja opettajia perehdytetä niiden hyödyntämisestä paremmin. Opettajat yrittävät miettiä päänsä puhki, miten jokaisesta aineesta saisi toiminnallista, elämyksellistä, teknologiaa hyödyntävää jne. Tämä ajaa opettajan jaksamisen helposti kuilun partaalle, kun pyörää yritetään vuodesta toiseen keksiä uudestaan, vaikka valmiita apuvälineitäkin olisi tarjolla. Oikeanlaisen perehdytyksen sekä koulutuksen kautta uudet ideat saataisiin paremmin myös käytännön kontekstiin. Opettajilta tarvitaankin uskallusta hypätä välillä tuntemattomaan ja rohkeutta kokeilla uusia innovaatioita. Tarvitaan myös kyky hyväksyä se, ettei itse ole opettajana yhtään sen huonompi, vaikka ei itse yksin ja henkilökohtaisesti seisoisikaan joka ikisen uuden keksinnön takana.
Otitte kantaa moneen asiaan uudesta opetussuunnitelmasta ja muuttuneesta opettajuudesta. Olette oikeassa siinä, että uusi opetussuunnitelma asettaa opettajalle paljon haasteita ja opettajan rooli on muuttunut paljon edeltävään opetussuunnitelmaan verrattuna. Olemme kanssanne samaa mieltä siitä, että opettajilta vaaditaan yhä enemmän nykypäivänä, varsinkin inkluusion osalta. Tosin oppilaiden lisääntynyt teknologian käyttö ei ole mielestämme opetuksen kannalta negatiivista, vaan jossain määrin jopa positiivinen asia. Oppilaiden taidot pitää osata valjastaa oikein, joka toki vaatii opettajalta omaa motivaatiota perehtyä teknologiankäyttämiseen, jos asiat eivät ole valmiiksi hallussa.
VastaaPoistaOn totta, että tietoa kaivattaisiin lisää siitä, miten opettaja voi vaikuttaa fyysiseen oppimisympäristöön. Tosin itse fyysisiin tiloihin opettaja ei voi valtavasti vaikuttaa, vaan ratkaisuna on käyttää annetut resurssit mahdollisimman hyvin hyödyksi. Onneksi koulut ovat heränneet uudistamaan luokkatiloja tukeakseen uudenlaista oppimista. Tämä helpottaa osaltaan opettajien taakkaa. Lisäksi sosiaalisen median myötä opetusvinkkejä ja neuvoja oppimisympäristöjen muokkaamiseen jaetaan tänä päivänä paljon enemmän kuin aikaisemmin, esimerkiksi Facebookissa erinäisissä opettajien ryhmissä. Kiitoksia blogitekstistä, joka herätteli hyvin keskusteluun!
-Ryhmä 10